vieläkin tuoksuu valkosipuli. Hengittelen seiniä päin ja taidan jättää kahvitauon väliin. Onneksi on kirkkaat silmät, eikä päätäkään särje.

Muistatko sen nuoren naisen, joka tuli eilen viereiseen pöytään? Kumma kun monet yksintulevat valitsevat istumasuunnan niin, että ovat selin muihin ihmisiin. Ei kai nyt enää kukaan nainen häpeä mennä yksin ravintolaan? Sehän oli silloin kun me, tai siis minä, olin nuori.

Oli mielettömän ihanaa istua pöydässä vierekkäin ja käsikädessä. Kevyt suukko, hipaisu punaisille huulillesi, sai ilon kuplimaan sisälläni. Olimme kovin korrektisti verrattuna niihin kahteen naiseen vauvojensa kanssa, jotka yht'äkkiä nousivat seisomaan ja alkoivat halata toisiaan pöydän yli. Kaljatuopit kaatuivat pitkin pöytää. Oliko se jokin vauvatanssiriitti? Melko kummalliselta näytti kuitenkin.

Kuule, ei se ole siitä kiinni, että olemme naisia. Nimittäin se kuhertelu julkisella paikalla. Ehkä se on tämä jäyheä habitukseni, vai mitä sanoo marsipaanihuuleni? Pitäisihän sinun jo nyt minut tuntea. Kulkeminen käsikädessähän on meille jo ihan selviö.

No, tässä se vilahti kahvitauko. Kehityskeskustelut alkavat huomenna, pitäisi valmistella... Mutta kun silmiä kirvelee tämä saatanallinen, jumalainen valkosipuli.

Kuulenhan sinusta pian.
P