Aina sama juttu. Yhdessä vietetyn ajan jälkeen sitä putoaa johonkin tylsyyden rajamaille. Miksi tunti kanssasi kuluu oikeasti nanosekunnissa?

Juhannusjutut pyörivät vielä päässäni ja kelaan yksikseni kaikkea mitä tehtiin. Niitä hullunhauskoja hetkiä, kun riimittelimme juhannusterveisiä ja lähettelimme niitä tekstareina tutuille odottaen innokkaina vastauksia. Niitä lasten lettukestejä, kun koira söi taikinan. Sitä kamalaa riitaa, joka käytiin laiturilla ja joka kuului varmasti lähimpään kaupunkiin saakka. Ja erityisesti sitä suloista sovintoa, joka sai meidät molemmat kiemurtelemaan mielihyvästä.

Oletko muuten huomannut, että nykyään meidän riitamme syttyvät kuin kuiva kevätheinikko kulottaessa. Yhtä kuumana ja roihuavana. Onneksi osaamme myös sopia ja siinä asiassa sinä olet opettanut minua aivan valtavasti ja antanut minulle rohkeutta. Anteeksipyytäminen ja -antaminen ei olekaan heikkoutta. 

Kiitos muuten kun hoivasit naarmuja otsassani ja polvissani. Ei jäänyt arpia. Mikähän älyväläys sekin oli mennä sinne aidalle keikkumaan. Onneksi en pudonnut kovin korkealta. Töissäkään kukaan ei huomannut mitään, kun kääntelin hiukset otsalle...

Pitäis oppia, että on jo liian vanha kakaroiden leikkeihin. Vaikka me ei kai opita ikinä - onneksi.

P