jossakin päin maailmaa, kaikesta kaukana, lähellä sinua.

Kaksi kokonaista viikkoa keltaista auringonpaistetta, kuumaa hiekkaa, leutoja tuulia ja aistien ilotulitusta. Etukäteen ajattelin, että vihdoinkin meillä olisi yhteistä aikaa yllin kyllin: tunteja tuhlattavaksi saakka, pitkiä, päättymättömiä öitä, kissamaisia aamuja. Loputtomasti laiskaa aikaa, joka ei päättyisi pidäteltyihin kyyneliin ulko-ovella tai hätäisiin tekstiviesteihin yön yksinäisyydessä.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sitten kaksi viikkoa vain katosi kuin mustaan kuiluun. Aikarosvo tuli jälleen ja nielaisi lomamme kuin isosuinen hirviö, joka vaanii kulman takana valppaana heti, kun vain olemme yhdessä.

Ja nyt en tiedä mitä ajatella.

Miten voin kestää yhtäkkisen yksinäisyyden, tyhjän sängyn, jossa turhaan hapuilen sinua viereltäni? Miksi äkkiä tuntuu, että taivas on alempana ja aurinkokin paistaa vain siksi, että varjot näkyisivät paremmin?